kaunis systeemini on niin kuin rooman valtakunta. aikanaan se kukoisti hyvin toimivana kokonaisuutena, kunnes erinäiset haittatekijät ilmaantuivat, muodostaen kokonaisuuksia, jotka lopulta tekivät niin suuria säröjä, joita ei pystynyt enää paikkaamaan, ja valtakunta lähti hitaasti, mutta varmasti valumaan kohti tuhoaan. Minun valtakuntani tappavat säröt alkoivat hieman ennen 9. luokkaa ylikuntotilan puhjetessa. Tämä oli seurausta järjettömästä liikunnasta, ja ylikuntoon en osannut reagoida oikein, vaan viikon tauon jälkeen jatkoin taas treenaamista. Noh jossain kohtaa älysin lopettaa treenaamisen, mutta peruuttamaton taisi jo olla tapahtunut. Urheilun lopettamisenkin jälkeen, varsinkin lukion 1. vuosi oli herkälle olemukselleni niin raskas kokemus kokonaisvaltaisesti, että ylirasitustilani syveni. Se jatkoi syvenemistään myöskin kesällä, lukion 2. vuonna, ja niin myös kolmantena. Kolmantena vuonna seuraksi tulivat paniikkikohtaukset, ja nyt tuntuu että mantelitumakkeeni on 24/7 päällä, eikä suo minulle lepoa, jota tarvitsisin aivan järjettömän paljon. Mikään ei auta. Luonto, mikä ennen nollasi tilanteen, saattaa nyttenkin helpottaa suuresti, mutta jännitys ei laukea kokonaan, edes siihen asti että uskoisin että palautuisin edes luonnossa olon aikana. Tuntuu että vain lievitän tuskaani. Meditoin, kirjoitan, kaikkea, mutta mikään ei poista tuota möykkyä aivoistani. Ehkä möykky koostuu useista vaikeista asioista elämässäni, jotka aiheuttavat stressiä, ja varsinkin ylirasitustilan ollessa näin paha, (tätä pidän tosi oleellisena juttuna, en usko että saisin paniikkia tai näin suurta stressiäni jos en olisi näin ylirasittunut, ja hermostot riekaleina. nimenomaan. rie-ka-leina. Ehkä voin vielä saada otteen. ei viimeisimmästä otteesta ollut niin kauaa. Kriisipisteestä on varmaan apua, auttaa elämänhallinnassa jota tarvitsen kipeästi. olo on kyllä hirveä. silloinkin kun se on siedettävä se on hirveä. vaikea pysyä optimistisena. eilen kyllä tuntui että olisin vähän oivaltanut, että kaikki on uskosta kiinni. että uskon avulla tästäkin voi parantua. ei siis uskosta jumalaan, vaan uskosta siihen että on mahdollisuus. uskosta itseensä. uskon tunnetta on vaikea ruokkia, ja sekään ei ainakaan heti tunnu edes puraisevan palaa pois möykystä, joka tuntuu pitävän hälytystilaa päällä. 24 kautta vitun seitsemän. ei siitä kyllä ole kauaa, kun sain tunteiden purkamisella aikaan hyvää tekevää tilaa. yhdessä kohtaa jopa nukuin syvää unta. en sitten tiedä palauttiko sekään, ei ainakaan huonontanut. mutta tuntuu ja uskon että tosta sanoin uskon koska mahdollinen psykologi joka tämän lukee… en edes lähde tuohon. liikaa dilemmoja psykologeista. mutta joo tuntuu että kunto on tippunut pohjasta läpi ja siitä alaspäin 5000 kilometriä. ja tippuu vain lisää. uskon että ennen psykologipsykoosiani pääsin juuri reunaan kiinni, oisin päässyt kunnon nousuun, mutta siitä seurannut 2vk hälytystila ja sitä seuranneet oisko 3-4 vk hälytistilaa ahdistusta ja masennusta ovat runnoneet kunnon vähän liian alas. ei täältä pääse pois. noh. kaikki on oikeasti mahdollista. tää on kyllä vaan ihan sairasta. yritetään vielä täysillää, jos ei onnistu niin sitten ei vaan onnistu. kyllä faijakin tais aika vitun ylikuormittunut olla nuorena.